maanantai 23. heinäkuuta 2012

The feeling of weight loss and pas de deux

Paino pudonnut. Putoaa melko vauhtia.
Silti koko ajan pelko, että mitä jos se huomenna onkin noussut, edes 200 grammaa?
Mitä uskallan syödä, ettei se paino nouse vaan laskee?
Kasviksia, proteiinia? Hedelmiä - ei, liikaa hedelmäsokeria, hiilihydraatteja. Pitäisi liikkua paitsi rasvanpolttisykkeellä niin myös hiilarisykkeellä. Ja mä olen AINA vihannut noita sykealueita - 70% siitä ja tästä.


On myös ns. omalääkärillä käynti keskiviikkona, pelottaa jo nyt mitä tuleman pitää. Mä oon aina inhonnut sitä lääkäriä!

Viikonloppuna parin ns. kaverin kanssa vietettiin iltaa - juotiin vähän, pidettiin rentoa hauskaa. Käytiin rannassa ja kavereista toinen - sanotaanpa vaikka nimeltään Juho - sattu kysymään, että onko mua koskaan tanssissa nosteltu. No ei, meillä ei ole pas de deux -treenejä ihan siitä syystä, koska tanssikoulussa ei pahemmin ole poika/miestanssijoita.
Saatiinkin siitä sitten idea kokeilla pas de deuxia.
Mä olen aina pitänyt sitä yksinkertaisena - toinen nostaa ja siinä se. Mutta olinpas pahasti väärässä! Tuli hirvittävän avuton fiilis, kun joutui antautumaan vain toiselle, tukeutumaan toiseen, luottamaan siihen, ettei romahda alas kuin kuollut lintu (tai norsu).
Tämä Juho ja toinen kaveri - Pekka - molemmat tekivät nostoja ja hämmästeli kuinka kevyt mä olen.
Mun teki mieli kirkua, että te ootte väärässä! Ja kuitenkin valehtelette! 
Oli myös puhetta verenluovutuksesta, ja sekä Juho että Pekka sano molemmat, ettei musta ole luovuttamaan. Mä tokaisin siihen, että joo ei olekaan, koska hb on liian matala - hyvä jos 100 sattuu olemaan. He kielsivät; en paina tarpeeksi.
Ei ole totta!
Mä ehkä näytän "kevyeltä" lihasmassan takia - tanssin takia mulla on lihasta paljon ja pitkällisen sh:n takia vahtaan mitä sisääni ahdan enkä edes pidä sisälläni mitään "roskaa" - mutta en ole kevyt. Ehkä miehillä on hyvä puhua kevyestä, koska ovat itse isoja ja vahvoja.

Kathryn Morgan

Tänään olen vain itkenyt - kaikki tarvittavat rauhoittavat ovat olleet loppu, joten Panacodit sitten rauhoittivat, kiitos niiden kodeiinin.
Nyt on rauhoittunut olo, tosin hieman hermostunut - millainen päivä huomenna?
Mitä tulee tapahtumaan?

Kaikki vain menee miten sattuu.
Mistään ei voi olla enää varma.

tiistai 10. heinäkuuta 2012

"Tää varmaan sopii sulle nyt..."

"Sä oot laihtunut. Laihtunut ihan silminnähden. Syötkö sä enää mitään?"
"Siskorakas, pidä oikeasti huoli itsestäsi!"

Mä kuuntelen noita joka päivä ollessani vanhempien luona... mutta en usko paskan vertaa siitä, mitä he puhuvat.
Minä, laihtunut?
Ja PASKAT!


Me käytiin isosiskon ja äidin kanssa läpi kirpputorille vietäviä vaatteita, ja suurin osa mun myytävistä vaatteista on niitä ns. superskinny -vaatteita; vaatteita joita oon ostanut lastenosastoilta, 23-tuumasia farkkuja koska ne oli ainoat jotka nippanappa pysyi päällä ja silti piti vyötä kiristää.
Äiti levitteli niitä farkkuja mun eteen ja huokaili "ei kukaan ihminen käytä tällaisia vaatteita! Nää ei mahdu kellekään!"
Äiti tonki vaatekasoja ja esitteli niitä mulle; "no tää varmaan mahtuu sulle nyt, tää ei oo mikään luurankovaate."
So Thank you so fuckin´ much!!
Muutenkin niin pirunmoinen kehonkuvakriisi.

Noh, mutta jotenkin on alkanut taas tämä "ei tee mieli mitään, miksi söisinkään" -kausi.
Oma koira on nyt mulla kämpillä seurana, joten myös liikuntaa tulee paljon.
Ja tämä kausi - rehellisesti sanoen olen ns. superriemuissani siitä!
Pitäisikö?
Ehkä ei.

Mitä tämä paska on jo tehnyt minulle?
Vaikea-asteisen osteoporoosin.
Nikamamurtumia.
Luunmurtumia, jotka syntyvät äärimmäisen herkästi.
Hampaat - missä kunnossa ne ovat?
Iho, hiukset, mieliala - kaikki tuntuu putoavan.

Mutta.
Mikä on ihanampaa kuulla kuin nuo sanat: oletko sä laihtunut?




perjantai 13. huhtikuuta 2012

Some progress

Jotain pienenpientä edistystä on tapahtunut.. tosin en tiedä, että onko se hyvää vai pahaa edistystä. Jos multa kysytään, niin hyvää.
Mulla aloitettiin essitalopram (kauppanimellä tunnettuna Cipralex) about parisen kuukautta sitten, ja pääsiäisen aikaan annosta nostettiin niin, että syön sitä nyt 15 mg (maksimi on 20 mg).
Essitalopraami on vienyt multa ruokahalun - en pysty enää syömään, lähes kaikki sapuska yököttää, ja reilussa viikossa olenkin laihtunut about 3 kg. Jeij!


Olen elänyt pelkillä hedelmillä - mandariineilla, omenilla ja lasten hedelmäpilteillä. Tällä viikolla oli tanssitunti, joka meni suoraan sanoen päin peetä: en osannut tehdä MITÄÄN oikein. Raajat tärisivät holtittomasti, päässä vippasi, huimasi. Hiki valui solkenaan. Edes opettaja ei sanonut yhtään mitään mun suorituksesta - mitä järkeä korjata jotain mun virheitä, jotka liittyvät näytökseen, koska mä en edes ole mukana näytöksissä. Ketuttaa. Mutta minkäpäs sille mahtaa, kun terveys tuppaa välillä pettämään.

Vaikka olen muutaman kilon pudottanut, on silti PITKÄ matka laihuuteen.. mutta mä TIEDÄN että musta tulee LAIHA!
Mä tunnen sen.
Mun ei tee mieli ruokaa - ainoastaan jotain mandariinia ja hedelmäpilttiä sekä pepsimaxia.


"You said to me there´s no happines being normal or fat.
 Happines is finding bones, being in hungry.
 Then you are pure.
 You will be perfect, if ya obey the rules.
 I promise!"

lauantai 10. maaliskuuta 2012

Habahylleba

Viimein sitten muhunkin iski tämä Suomessa riehuva Flunssa isolla F:llä. Eilen kuumemittari näytti 40,5 asteen lukemaa, tänään on lämpötaso pysytellyt onneksi jo matalalla - 37,5 - 38 astetta. Taitaa vaan jäädä kaikki ainakin ensi viikon treenit väliin. Shit! Ihan kuin ei olisi muutenkin tarpeeksi epäonnistunut olo.

Mä olen NIIN raivoissani. RAIVOISSANI!
Miksi? Mistä?
Laihtumisesta.
Mä teen kaikkeni - uskoakseni - treenatakseni kropan niin timmiksi ja pieneksi, hoikaksi, hennoksi kuin vaan balettitanssijalta vaaditaan. Pitää olla vahva, mutta laiha ja ikävä kyllä mun riesana on lyhyys ja paksuus.
Sitten on näitä luonnonoikkuja, jotka eivät liho - tai sitten tämä toinen ääripää: raskaaksi tulleet ja synnyttäneet syömishäiriöiset jotka ovat niin äimistyneitä siitä, että ovat tulleet raskaaksi ja sitten laihtuvat parikymmentä kiloa suunnilleen heti kun ovat synnytyslaitokselta lähteneet.
What the fuck?!

Mulla on tekniikkatunnit kahdesti viikossa, 1,5h kerrallaan ja niihin lisätään näytösharjoitukset ja vielä mun omat tanssitreenit, lihaskunnot, hyötyliikunta, venyttely. En ole koskaan eläessäni liikkunut näin paljon, tai no ehkä vuosina 2006 ja 2007. Ennen opiskeluja vähintään tunnin treeni, koulun jälkeen neljä tuntia salilla ja vielä illalla puolitoista tuntia omaa treeniä.
Mä VIHAAN mennä tanssitunnille koska salin peilit tuntuu koko ajan tulevan lähemmäs ja lähemmäs, suurentavan mut, leventävän mun kroppaa. Ihan kuin ei riitä se että en hallitse kaikkea niin hyvin kuin muut, niin kaikki muut on vielä TRIPLASTI laihempia kuin mä! Monella näkyy ihan täysin rintalastan luut, yksi on niin laiha että kun se ottaa ensimmäisen tai kuudennen asennon, ainoastaan sen polvilumpioiden sisäpuolet koskettaa toisiaan jaloista, ei mikään muu edes kantapäät.



Mä tiedän, TIEDÄN, kuinka nämä tekstit kuulostavat todella pro ana -tyylisiltä. Se ei ole tarkoitukseni, sen pro -vaiheen olen jo elänyt kauan kauan KAUAN sitten!
Kuherrusaika syömishäiriön kanssa on pelkkää bullshittiä. Raja "vakavan" sh:n ja kuherrusajan sh:n välillä on olematon: kaikki sh:n muodot ovat sitä vakavaa, kaikki ajatusmuodot.

Mä olen luopunut ajatuksesta parantua enää ikinä.
Enkä mä paranekaan. Toivun ehkä - mutta sillä on hintansa. Mä olen jo näin nuoreen ikään mennessä "saanut" vakavan osteoporoosin sekä sydänvaivan lyhenteeltään SVT, supraventrikulaarinen takykardia.
Mun luut murtuu äärimmäisen herkästi, lukema verrattuna ikäryhmään on lähes -3, jopa äidilläni, joka on yli 60-vuotias, on luukadon mitta pienempi, noin -2 ikäryhmässään. Tämä ihan pelkkänä huomautuksena.
Puhumattakaan siitä ihanan kuuluisasta pakkoruokinnasta nenä-mahaletkussa.

Kaiketi mä olen hullu, mutta jollain sairaalla tavalla mä kaipaan sitä aikaa. Se oli sikäli helppoa, että mun ei tarttenut tehdä itse mitään päätöksiä - kaikki oli lääkintähenkilökunnan käsissä. Mun paino, päätökset lähettää teholle, "pakkoanestesiasta", pakkohoidosta ja viimein kun todettu niin toivottomaksi tapaukseksi, että potkaistiin totaalisesti pihalle sairaalasta viimeisinä sanoina lääkäriltä, "tänne ei ole tulemista enää muuten kuin omasta tahdosta".

Omasta tahdosta?
Kuka laihduttaja tahtoo nyt omatahtoisesti lihottaa itsensä uudestaan? En minä ainakaan - mutta niin tapahtui.
Miten?
Luulin, että baletti - niin rankkaa kuin se fyysisesti on - pitäisi mun kropan pikkuisena, edelleen luisena ja timminä, mutta mun kroppa petti mut. Se lihoi. Mä petin itseni, syötin itseäni ja koska sain enemmän energiaa, parissa kuukaudessa lihoin.
Vihasin itseäni.
Vihaan edelleen.

Tietenkin - pakosta - kehuskelen kaikille mun vahvoista jalkalihaksista, pohkeista etenkin. Baletti on muokannut järjettömän vahvat jalkalihakset mulle  - paitsi reidet on löllöt.


Ookoo.
Mä voin olla vahva ja lihaksikas - tavallaan lihaksikas, lihakset kaikkien näiden läskien alla.
Mutta tuo ei vähennä mun halua laihtua.

Mulla aloitettiin abouttirallaa kolmisen viikkoa sitten uusi masennuslääke, ennen tunnettu nimellä Cipralex, nykyisin ihan essitalopramina.
Ensimmäisen kerran kun tutustuin tuohon lääkkeeseen olin itsemurhan partaalla, mutta tuo lääke "paransi" mun masennuksen.
Nyt, se on vienyt mun ruokahalun.
Mä oon miettinyt jo pitempään että MITEN mun jääkaapin sisältö pysyy ennallaan, ainoastaan mandariineja ostan? Miksi en osta lisää light-appelsiinimehua? Sitten tajusin: uusi lääke on vienyt kaiken ruokahalun. Mua yököttää kaikki ruoka, se ainoa näkkileipä joka on lautasella, ne kaksi mandariinia ja kevytjogurtti kolmella teelusikallisella mysliä - jotenkuten menee alas. Nykyisin ihmettelen miten pystyin jossain vaiheessa syömään enemmän. Mutta siltikin paino pysyy samassa.
MITEN TÄMÄ ON ENÄÄ FYYSISESTI MAHDOLLISTA?


perjantai 2. maaliskuuta 2012

Toivoton epäonnistuja

Mä en onnistu missään.
On hirveää kirjoittaa täällä, julkistaa kuinka mä epäonnistun maailman yksinkertaisimmassa asiassa - laihtumisessa.
Mä lihon aina pari kiloa mutta sitten laihdun ne pari kiloa ja pysyn aina siinä samassa lukemassa. Mä vihaan tätä! Vihaan elämääni, ja ennenkaikkea ITSEÄNI!
En voi SIETÄÄ omaa peilikuvaani - pyöreitä kasvoja, rintoja, pyöreitä käsivarsia, rehevää vyötäröä ja leveitä lanteita reisistä puhumattakaan. Herran jumala, mun on PAKKO saada itseni kuriin!


Mä olen totaalisen valmis kaikkeen, jopa kaikkeen epätoivoiseen.
Ei ruokaa.
Heivaan kämpästä kaikki ruokaa vähäänkään muistuttavat aineet veks.
Pelkästään nälkää. Nälkää nälkää ja nälkää. Liikuntaa ja liikuntaa.
Tällä kertaa TODELLAKIN käyn lunastamassa sen kortin asuntoyhtiön liikuntasalille ja jos en ole tanssimassa, olen salilla.

MINUSTA TULEE LAIHA!


Mä en välitä enää kuinka laihaksi laihdun - kunhan laihdun.
Laihtuminen on mun pakkomielle.
Laihuus on kaunista, sanoi mulle sitten kuka ikinä mitä hyvänsä. Uskalsi mua sitten kukaan katsoa tai ei silloin kun olen laiha.

Kunhan vain olen laiha.

Elämässä on kaikki solmussa eikä mikään auta niihin solmuihin, ne ovat liian umpisolmussa.
Kaikki on.

Tästä lähin mä keskityn enää pelkästään itseni hävittämiseen laihduttamalla.
Musta tulee taas pieni.
Pikkuruinen, kapea, kalpea.
Hauras.

sunnuntai 25. joulukuuta 2011

Uudenvuoden lupaus jo etukäteen!

Uudenvuoden aattoon on vielä vajaa viikko aikaa, mutta olen jo valmiiksi tehnyt lupauksen:
Aion laihduttaa nämä kirotut lihotut ylimääräiset kilot, kiinteytyä ja olla jälleen pieni, hoikka ja siro - se, jota kadehdittiin kauneuden ja pikkuisen vartalon ansiosta (vai takia?).

En aio lipsua takaisin anoreksian pauloihin, ehen! Se tietäisi vaan jälleen kerran jatkuvia osastoreissuja, tiputuksia, nenä-mahaletkuja, seurantaa, liikuntakieltoja... EI!
Tällä kertaa pudotan painoani terveellisesti ja maltillisesti! Eli EI järjetöntä liikuntaa 23,5/7 ja ruokana pari mandariiniä, pepsimaxia ja litratolkulla vettä. EI! Vaan monipuolinen ruokavalio - tosin lihan syöminen on mulle vaikeata ja kaiketi tiedostamattani lähes AINOA liha jota "kokkaan" - kana - palaa joka ikinen kerta mun tekemänä ihan pilalle. Olen todella.. suorastaan hysteerinen lihan suhteen: pelkään yli kaiken että se on edes pikkuisenkaan raakaa, ja vaikka joku Michelin-kokki olisi sen lihan kypsentänyt superkypsäksi, olen epäluuloinen ja lähes takuuvarmasti suurin osa lihasta jää syömättä.
Ainoastaan leivän päällä pystyn käyttämään lihaleikkeleitä, tosin niitäkin valikoivasti. Kana ja kalkkuna menee (tosin alkavat tulla jo korvista ulos, niin paljon olen niitä käyttänyt), ja ihan hiljattain kokeilin huvikseni ohuenohutta pippurikinkkua, jota joskus yläasteaikoinani söin mielelläni - ja huomasin pitäväni siitä!
Maitotuotteista käytän eniten juustoja - RAKASTAN niitä, onneksi! Olen osteoporootikko ja luustoni kaipaa kipeästi paljon kalkkia ja d-vitamiinia, joten saan kaiken tarvittavan kalkin juustoista, ja saan paljon vitamiineja kaikenlaisista hedelmistä ja kasviksista - syön nimittäin todella paljon hedelmiä jo pelkästään päivässä. Good for me! :)
Mutta hiilarit. Ne hiilarit. Ikuinen ongelma.
TIEDÄN että tarvitsen paljon hiilihydraatteja rankkojen urheiluharrastusteni takia, ja olen huomannut, että kelpuutan kyllä hyvin kuitupitoisen Ryvita -näkkileivän (suosittelen!), sekä myös välillä hapankorppua. Vaalea leipä - yleensäkin nopeat hiilarit ruoan muodossa ovat mulle ongelma. Hassua; välillä mulla on kausia jolloin syön paljon sokeripitoista mm. karkkia ja suklaata enkä niin hirveästi laske sitä pahaksi, mutta ruoassa nopeat hiilarit on ISO ongelma.
Juu.



Mutta entäs liikuntapuoli sitten?
Balettitreenit kaks kertaa viikossa.. and then what?
Se ei riitä. Täytyy saada lisätreeniä, monipuolista sellaista. Sekä aerobista kuntoilua saadakseni peruskuntoa kohotettua, hapenottokykyä paremmaksi, kuntosalilla core -treeniä (baletissa keskivartalon lihakset ovat niin tärkeässä asemassa, vaikuttavat koko tanssiin) sekä muutenkin koko vartalon lihaksiston ylläpitoa ja kiinteytystä. Ja jumppakuminauhalla jalkojen ja eritoten nilkkojen lihaksia (kärkkärityöskentelyyn) vahvistamaan. Plus venyttelyt isolla V:llä!

Mä oon taas kirjoittanut vaan "teoriaa". En just lainkaan omia fiiliksiä.

Mä oon kattonu paljo mun kuvia aiemmilta ajoilta, sairaala-ajoilta ku sitten vaikka vuoden takaisia kuvia. Mä luulin olevani sillon iso - siis vuos sitten. Nyt kun mä katon niitä kuvia, mä näen TOSI laihan ja pienen ihmisen.
Mitä mä nykyisin olen?
Lihaksikas? Yeah, sallikaa mun nauraa!

Mutta musta tulee vielä hoikka.
Kaunis. Kapea. Siro. Hoikka. Laiha.
En halua olla mikään luuranko, vaikka haluankin olla sen verran laiha että esim. rintakehästä pikkasen näkyy pari luuta, vatsa on täysin litteä, reidet ovat niin kapeat että polvet erottuvat selvästi. Käsivarsien levein kohta on kyynärpää ja muuten ne ovat täysin kapeat ja kyynärpäänkin kohdalta litteät (jos ymmärrät mitä tarkotan), jalkapöydän ihon läpi näkyy aavistuksen verran luut. Haluan, että lonkkaluut törröttävät ja ehdottomasti selkärangan täytyy paistaa läpi, ja myös kylkiluut.
Haluan olla sen verran hoikka, että kasvot kapenevat niin että poskien pyöreys häviää juuri sen verran, että leukalinja selkenee, poskipäät korostuvat ja silmät näyttävät suuremmilta.

Mutta en yhtään sen laihempi.
Haluun olla ns. kauniin laiha!




Laura Wilson


tiistai 6. joulukuuta 2011

Ensimmäinen ja hukassa

En tiedä mitä kirjottaisin, ensimmäinen postaus tähän blogiin.

Itsenäisyyspäivä. Se muistuttaa mua varmaan ikuisesti siitä, kun jouduin parisen vuotta sitten pakkohoitoon osastolle just itsenäisyyspäivän aikaan. Olin tosin vaan sen nelisen vuorokautta, mutta edelleen näen silmieni edessä ne osaston järkkäämät itsenäisyyspäivän "juhlat": suomisuklaata, pipareita ja jotain glögiä.
Tänäänkin olen vain syönyt ja syönyt, vaikka mun pitäis pudottaa painoo. Ahdistaa olla näin iso!!

Olen saanut viime aikoina ruokahalun jotenkin katoomaan - ei tee mieli edes tikkareita, joihin olin hulluna vielä pari kuukautta sitten. Nykyisin alkaa jo ruoka ilettämään. Pääasiassa enää hedelmät - ja kasvikset - menee, siinä se.
En halua MISSÄÄN NIMESSÄ neuvoa/kannustaa muita ihmisiä - kenties syömishäiriöisiä sellaisia - laihduttamaan tällä postauksella ja koko blogillani.
Mutta tämä nykyisen, uuden harrastuksen myötä tullut yli 10 kilon painonnoudu ahdistaa niin hemmetisti, että en näe muuta keinoo kuin pudottaa about viitisen kiloa. Sitten olisin tyytyväinen - olisin paljon hoikempi, mutta edelleen säilyttäisin lihasmassan, jota tartten tanssissa.


Mitä tämä blogi sitten sisältää? Noh, kertomusta elämästäni syömishäiriön ja terveen elämän välillä tasapainottelusta. Olen päässyt rutkasti voitolle siitä pahimmasta anoreksiakaudesta, enkä ole ollut osastolla yli puoleentoista vuoteen, mikä on todellinen saavutus! Yhteen aikaan kiersin ympäri Suomea eri osastoilla: sisätautiosastoilla letkuissa ja sieltä heti psykaossalle, kun tilanne hieman vakaantui. Elin sitä sairaalakautta vuosia, ja nyt tuntuu ihan hassulta, kun olen suht. lievässä avohoidossa - tapaan terapeuttiani suunnilleen kerran kuukaudessa ja hoitavaa psykiatriani kolmen-neljän kuukauden välein. Tuntuu todella oudolta!

Totta puhuen, haluan laihduttaa itseni takaisin siihen sairaalakuntoon. Siihen kuntoon, kun painoindeksini oli 12-13 kieppeillä. Sairasta, tiedän!


Vaikka tämä blogi alkaa tällaisella postauksella, se ei tarkoita että olisin pro-ana tai vastaavaa.

Kuten olen kuvannut, kerron tässä blogissani taistelusta syömishäiriön ja terveen elämän välillä.
Haluan olla terve. Haluan häivyttää sen anoreksiapeikon hus h*lvettiin, mutta se on koko ajan tuolla takaraivolla vaanimassa. "Pari kiloa pois niin ne farkut sopisi paljon paremmin." "Näyttäsit paljon paremmalta, jos pudottaisit vähän painoa."

Miten mä pystyn sitä vastustaan? Itsepäisyydellä? Yrittämällä pysyä lujana ja sanoa itselleen, että hei, mähän oon saanut jo vaikka kuinka paljon pysyviä vaurioita kroppaani - tarttenko niitä enää lisää?
En.
Osteoporoosin ja nikamamurtumien takia mun luut on kuin ohutta reikästä emmental-juustoa. Mä murran luuni äärimmäisen herkästi. Kaksi kuukautta kipsin kanssa oleminen ei ole mukavaa.

Kumpa olisi kaloritonta ruokaa.