sunnuntai 25. joulukuuta 2011

Uudenvuoden lupaus jo etukäteen!

Uudenvuoden aattoon on vielä vajaa viikko aikaa, mutta olen jo valmiiksi tehnyt lupauksen:
Aion laihduttaa nämä kirotut lihotut ylimääräiset kilot, kiinteytyä ja olla jälleen pieni, hoikka ja siro - se, jota kadehdittiin kauneuden ja pikkuisen vartalon ansiosta (vai takia?).

En aio lipsua takaisin anoreksian pauloihin, ehen! Se tietäisi vaan jälleen kerran jatkuvia osastoreissuja, tiputuksia, nenä-mahaletkuja, seurantaa, liikuntakieltoja... EI!
Tällä kertaa pudotan painoani terveellisesti ja maltillisesti! Eli EI järjetöntä liikuntaa 23,5/7 ja ruokana pari mandariiniä, pepsimaxia ja litratolkulla vettä. EI! Vaan monipuolinen ruokavalio - tosin lihan syöminen on mulle vaikeata ja kaiketi tiedostamattani lähes AINOA liha jota "kokkaan" - kana - palaa joka ikinen kerta mun tekemänä ihan pilalle. Olen todella.. suorastaan hysteerinen lihan suhteen: pelkään yli kaiken että se on edes pikkuisenkaan raakaa, ja vaikka joku Michelin-kokki olisi sen lihan kypsentänyt superkypsäksi, olen epäluuloinen ja lähes takuuvarmasti suurin osa lihasta jää syömättä.
Ainoastaan leivän päällä pystyn käyttämään lihaleikkeleitä, tosin niitäkin valikoivasti. Kana ja kalkkuna menee (tosin alkavat tulla jo korvista ulos, niin paljon olen niitä käyttänyt), ja ihan hiljattain kokeilin huvikseni ohuenohutta pippurikinkkua, jota joskus yläasteaikoinani söin mielelläni - ja huomasin pitäväni siitä!
Maitotuotteista käytän eniten juustoja - RAKASTAN niitä, onneksi! Olen osteoporootikko ja luustoni kaipaa kipeästi paljon kalkkia ja d-vitamiinia, joten saan kaiken tarvittavan kalkin juustoista, ja saan paljon vitamiineja kaikenlaisista hedelmistä ja kasviksista - syön nimittäin todella paljon hedelmiä jo pelkästään päivässä. Good for me! :)
Mutta hiilarit. Ne hiilarit. Ikuinen ongelma.
TIEDÄN että tarvitsen paljon hiilihydraatteja rankkojen urheiluharrastusteni takia, ja olen huomannut, että kelpuutan kyllä hyvin kuitupitoisen Ryvita -näkkileivän (suosittelen!), sekä myös välillä hapankorppua. Vaalea leipä - yleensäkin nopeat hiilarit ruoan muodossa ovat mulle ongelma. Hassua; välillä mulla on kausia jolloin syön paljon sokeripitoista mm. karkkia ja suklaata enkä niin hirveästi laske sitä pahaksi, mutta ruoassa nopeat hiilarit on ISO ongelma.
Juu.



Mutta entäs liikuntapuoli sitten?
Balettitreenit kaks kertaa viikossa.. and then what?
Se ei riitä. Täytyy saada lisätreeniä, monipuolista sellaista. Sekä aerobista kuntoilua saadakseni peruskuntoa kohotettua, hapenottokykyä paremmaksi, kuntosalilla core -treeniä (baletissa keskivartalon lihakset ovat niin tärkeässä asemassa, vaikuttavat koko tanssiin) sekä muutenkin koko vartalon lihaksiston ylläpitoa ja kiinteytystä. Ja jumppakuminauhalla jalkojen ja eritoten nilkkojen lihaksia (kärkkärityöskentelyyn) vahvistamaan. Plus venyttelyt isolla V:llä!

Mä oon taas kirjoittanut vaan "teoriaa". En just lainkaan omia fiiliksiä.

Mä oon kattonu paljo mun kuvia aiemmilta ajoilta, sairaala-ajoilta ku sitten vaikka vuoden takaisia kuvia. Mä luulin olevani sillon iso - siis vuos sitten. Nyt kun mä katon niitä kuvia, mä näen TOSI laihan ja pienen ihmisen.
Mitä mä nykyisin olen?
Lihaksikas? Yeah, sallikaa mun nauraa!

Mutta musta tulee vielä hoikka.
Kaunis. Kapea. Siro. Hoikka. Laiha.
En halua olla mikään luuranko, vaikka haluankin olla sen verran laiha että esim. rintakehästä pikkasen näkyy pari luuta, vatsa on täysin litteä, reidet ovat niin kapeat että polvet erottuvat selvästi. Käsivarsien levein kohta on kyynärpää ja muuten ne ovat täysin kapeat ja kyynärpäänkin kohdalta litteät (jos ymmärrät mitä tarkotan), jalkapöydän ihon läpi näkyy aavistuksen verran luut. Haluan, että lonkkaluut törröttävät ja ehdottomasti selkärangan täytyy paistaa läpi, ja myös kylkiluut.
Haluan olla sen verran hoikka, että kasvot kapenevat niin että poskien pyöreys häviää juuri sen verran, että leukalinja selkenee, poskipäät korostuvat ja silmät näyttävät suuremmilta.

Mutta en yhtään sen laihempi.
Haluun olla ns. kauniin laiha!




Laura Wilson


tiistai 6. joulukuuta 2011

Ensimmäinen ja hukassa

En tiedä mitä kirjottaisin, ensimmäinen postaus tähän blogiin.

Itsenäisyyspäivä. Se muistuttaa mua varmaan ikuisesti siitä, kun jouduin parisen vuotta sitten pakkohoitoon osastolle just itsenäisyyspäivän aikaan. Olin tosin vaan sen nelisen vuorokautta, mutta edelleen näen silmieni edessä ne osaston järkkäämät itsenäisyyspäivän "juhlat": suomisuklaata, pipareita ja jotain glögiä.
Tänäänkin olen vain syönyt ja syönyt, vaikka mun pitäis pudottaa painoo. Ahdistaa olla näin iso!!

Olen saanut viime aikoina ruokahalun jotenkin katoomaan - ei tee mieli edes tikkareita, joihin olin hulluna vielä pari kuukautta sitten. Nykyisin alkaa jo ruoka ilettämään. Pääasiassa enää hedelmät - ja kasvikset - menee, siinä se.
En halua MISSÄÄN NIMESSÄ neuvoa/kannustaa muita ihmisiä - kenties syömishäiriöisiä sellaisia - laihduttamaan tällä postauksella ja koko blogillani.
Mutta tämä nykyisen, uuden harrastuksen myötä tullut yli 10 kilon painonnoudu ahdistaa niin hemmetisti, että en näe muuta keinoo kuin pudottaa about viitisen kiloa. Sitten olisin tyytyväinen - olisin paljon hoikempi, mutta edelleen säilyttäisin lihasmassan, jota tartten tanssissa.


Mitä tämä blogi sitten sisältää? Noh, kertomusta elämästäni syömishäiriön ja terveen elämän välillä tasapainottelusta. Olen päässyt rutkasti voitolle siitä pahimmasta anoreksiakaudesta, enkä ole ollut osastolla yli puoleentoista vuoteen, mikä on todellinen saavutus! Yhteen aikaan kiersin ympäri Suomea eri osastoilla: sisätautiosastoilla letkuissa ja sieltä heti psykaossalle, kun tilanne hieman vakaantui. Elin sitä sairaalakautta vuosia, ja nyt tuntuu ihan hassulta, kun olen suht. lievässä avohoidossa - tapaan terapeuttiani suunnilleen kerran kuukaudessa ja hoitavaa psykiatriani kolmen-neljän kuukauden välein. Tuntuu todella oudolta!

Totta puhuen, haluan laihduttaa itseni takaisin siihen sairaalakuntoon. Siihen kuntoon, kun painoindeksini oli 12-13 kieppeillä. Sairasta, tiedän!


Vaikka tämä blogi alkaa tällaisella postauksella, se ei tarkoita että olisin pro-ana tai vastaavaa.

Kuten olen kuvannut, kerron tässä blogissani taistelusta syömishäiriön ja terveen elämän välillä.
Haluan olla terve. Haluan häivyttää sen anoreksiapeikon hus h*lvettiin, mutta se on koko ajan tuolla takaraivolla vaanimassa. "Pari kiloa pois niin ne farkut sopisi paljon paremmin." "Näyttäsit paljon paremmalta, jos pudottaisit vähän painoa."

Miten mä pystyn sitä vastustaan? Itsepäisyydellä? Yrittämällä pysyä lujana ja sanoa itselleen, että hei, mähän oon saanut jo vaikka kuinka paljon pysyviä vaurioita kroppaani - tarttenko niitä enää lisää?
En.
Osteoporoosin ja nikamamurtumien takia mun luut on kuin ohutta reikästä emmental-juustoa. Mä murran luuni äärimmäisen herkästi. Kaksi kuukautta kipsin kanssa oleminen ei ole mukavaa.

Kumpa olisi kaloritonta ruokaa.