Olen 20+ nuori nainen ja syömishäiriöhistoriaa on jo n. 11 vuotta.
Kaikki alkoi 14-vuotiaana, jatkui lukiossa ja jatko-opintojen aikaan syömishäiriöni paheni. Aluksi kaikki alkoi ihan viattomasta laihdutuskuurista - mutta sitten se vuosien mittaan "lipsahti" käsistä.
Olin lukemattomia kertoja sairaaloissa monta vuotta, Oulusta Helsinkiin - mutta yksikään sairaala ei minua auttanut.
Muutettuani vieraalle paikkakunnalle opiskelujen perässä, löysin uuden intohimoni: klassisen baletin. Se muutti elämäni - ainakin hetkeksi.
Söin, kasvatin lihaksia luurankomaiseen vartalooni.
Haaveilen, että saisin tanssista ammatin, mutta anoreksian tuhoaman vartaloni takia minusta ei tule tanssijaa - ei ikinä.
Vaikka voinkin sanoa, että minulla on se niin sanottu ja suuresti kehuttu terve puoli; puoli joka kertoo että hei, tämä ei ole tervettä, mä en tanssi jos syön näin vähän, laihdutan tavallaan puolitietoisesti ja ilahdun kun näen, kuinka painoni on taas pudonnut.
Mutta mielessäni pyörii edelleen laihdutus.
Laihdutus.
Laihduttaminen.
Kutistuminen.
Olla pikkuruinen, keijukainen.
Haluan kutistua siksi keijuksi - keijuksi joka painaa vähemmän kuin kukaan muu.
Haluan olla keijukaismainen ballerina, jonka bourréet eivät näytä edes koskettavan lattiaa; jonka liikkeet ovat ylimaalliset.
Haluan olla täydellinen.
Haluan saavuttaa ihannepainon; tiedän sen muuttuvan ja laskevan koko ajan.
Mutta haluan olla yli-ihminen.
Tahdon olla pikkuruinen, ylimaallisen laiha, täydellinen tanssija, joka onnistuu kaikessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti