The feeling of weight loss and pas de deux

Paino pudonnut. Putoaa melko vauhtia.
Silti koko ajan pelko, että mitä jos se huomenna onkin noussut, edes 200 grammaa?
Mitä uskallan syödä, ettei se paino nouse vaan laskee?
Kasviksia, proteiinia? Hedelmiä - ei, liikaa hedelmäsokeria, hiilihydraatteja. Pitäisi liikkua paitsi rasvanpolttisykkeellä niin myös hiilarisykkeellä. Ja mä olen AINA vihannut noita sykealueita - 70% siitä ja tästä.

On myös ns. omalääkärillä käynti keskiviikkona, pelottaa jo nyt mitä tuleman pitää. Mä oon aina inhonnut sitä lääkäriä!

Viikonloppuna parin ns. kaverin kanssa vietettiin iltaa - juotiin vähän, pidettiin rentoa hauskaa. Käytiin rannassa ja kavereista toinen - sanotaanpa vaikka nimeltään Juho - sattu kysymään, että onko mua koskaan tanssissa nosteltu. No ei, meillä ei ole pas de deux -treenejä ihan siitä syystä, koska tanssikoulussa ei pahemmin ole poika/miestanssijoita.
Saatiinkin siitä sitten idea kokeilla pas de deuxia.
Mä olen aina pitänyt sitä yksinkertaisena - toinen nostaa ja siinä se. Mutta olinpas pahasti väärässä! Tuli hirvittävän avuton fiilis, kun joutui antautumaan vain toiselle, tukeutumaan toiseen, luottamaan siihen, ettei romahda alas kuin kuollut lintu (tai norsu).
Tämä Juho ja toinen kaveri - Pekka - molemmat tekivät nostoja ja hämmästeli kuinka kevyt mä olen.
Mun teki mieli kirkua, että te ootte väärässä! Ja kuitenkin valehtelette! 
Oli myös puhetta verenluovutuksesta, ja sekä Juho että Pekka sano molemmat, ettei musta ole luovuttamaan. Mä tokaisin siihen, että joo ei olekaan, koska hb on liian matala - hyvä jos 100 sattuu olemaan. He kielsivät; en paina tarpeeksi.
Ei ole totta!
Mä ehkä näytän "kevyeltä" lihasmassan takia - tanssin takia mulla on lihasta paljon ja pitkällisen sh:n takia vahtaan mitä sisääni ahdan enkä edes pidä sisälläni mitään "roskaa" - mutta en ole kevyt. Ehkä miehillä on hyvä puhua kevyestä, koska ovat itse isoja ja vahvoja.

Kathryn Morgan

Tänään olen vain itkenyt - kaikki tarvittavat rauhoittavat ovat olleet loppu, joten Panacodit sitten rauhoittivat, kiitos niiden kodeiinin.
Nyt on rauhoittunut olo, tosin hieman hermostunut - millainen päivä huomenna?
Mitä tulee tapahtumaan?

Kaikki vain menee miten sattuu.
Mistään ei voi olla enää varma.

"Tää varmaan sopii sulle nyt..."

"Sä oot laihtunut. Laihtunut ihan silminnähden. Syötkö sä enää mitään?"
"Siskorakas, pidä oikeasti huoli itsestäsi!"

Mä kuuntelen noita joka päivä ollessani vanhempien luona... mutta en usko paskan vertaa siitä, mitä he puhuvat.
Minä, laihtunut?
Ja PASKAT!

Me käytiin isosiskon ja äidin kanssa läpi kirpputorille vietäviä vaatteita, ja suurin osa mun myytävistä vaatteista on niitä ns. superskinny -vaatteita; vaatteita joita oon ostanut lastenosastoilta, 23-tuumasia farkkuja koska ne oli ainoat jotka nippanappa pysyi päällä ja silti piti vyötä kiristää.
Äiti levitteli niitä farkkuja mun eteen ja huokaili "ei kukaan ihminen käytä tällaisia vaatteita! Nää ei mahdu kellekään!"
Äiti tonki vaatekasoja ja esitteli niitä mulle; "no tää varmaan mahtuu sulle nyt, tää ei oo mikään luurankovaate."
So Thank you so fuckin´ much!!
Muutenkin niin pirunmoinen kehonkuvakriisi.

Noh, mutta jotenkin on alkanut taas tämä "ei tee mieli mitään, miksi söisinkään" -kausi.
Oma koira on nyt mulla kämpillä seurana, joten myös liikuntaa tulee paljon.
Ja tämä kausi - rehellisesti sanoen olen ns. superriemuissani siitä!
Pitäisikö?
Ehkä ei.

Mitä tämä paska on jo tehnyt minulle?
Vaikea-asteisen osteoporoosin.
Nikamamurtumia.
Luunmurtumia, jotka syntyvät äärimmäisen herkästi.
Hampaat - missä kunnossa ne ovat?
Iho, hiukset, mieliala - kaikki tuntuu putoavan.

Mutta.
Mikä on ihanampaa kuulla kuin nuo sanat: oletko sä laihtunut?