Itsenäisyyspäivä. Se muistuttaa mua varmaan ikuisesti siitä, kun jouduin parisen vuotta sitten pakkohoitoon osastolle just itsenäisyyspäivän aikaan. Olin tosin vaan sen nelisen vuorokautta, mutta edelleen näen silmieni edessä ne osaston järkkäämät itsenäisyyspäivän "juhlat": suomisuklaata, pipareita ja jotain glögiä.
Tänäänkin olen vain syönyt ja syönyt, vaikka mun pitäis pudottaa painoo. Ahdistaa olla näin iso!!
Olen saanut viime aikoina ruokahalun jotenkin katoomaan - ei tee mieli edes tikkareita, joihin olin hulluna vielä pari kuukautta sitten. Nykyisin alkaa jo ruoka ilettämään. Pääasiassa enää hedelmät - ja kasvikset - menee, siinä se.
En halua MISSÄÄN NIMESSÄ neuvoa/kannustaa muita ihmisiä - kenties syömishäiriöisiä sellaisia - laihduttamaan tällä postauksella ja koko blogillani.
Mutta tämä nykyisen, uuden harrastuksen myötä tullut yli 10 kilon painonnoudu ahdistaa niin hemmetisti, että en näe muuta keinoo kuin pudottaa about viitisen kiloa. Sitten olisin tyytyväinen - olisin paljon hoikempi, mutta edelleen säilyttäisin lihasmassan, jota tartten tanssissa.
Mitä tämä blogi sitten sisältää? Noh, kertomusta elämästäni syömishäiriön ja terveen elämän välillä tasapainottelusta. Olen päässyt rutkasti voitolle siitä pahimmasta anoreksiakaudesta, enkä ole ollut osastolla yli puoleentoista vuoteen, mikä on todellinen saavutus! Yhteen aikaan kiersin ympäri Suomea eri osastoilla: sisätautiosastoilla letkuissa ja sieltä heti psykaossalle, kun tilanne hieman vakaantui. Elin sitä sairaalakautta vuosia, ja nyt tuntuu ihan hassulta, kun olen suht. lievässä avohoidossa - tapaan terapeuttiani suunnilleen kerran kuukaudessa ja hoitavaa psykiatriani kolmen-neljän kuukauden välein. Tuntuu todella oudolta!
Totta puhuen, haluan laihduttaa itseni takaisin siihen sairaalakuntoon. Siihen kuntoon, kun painoindeksini oli 12-13 kieppeillä. Sairasta, tiedän!
Kuten olen kuvannut, kerron tässä blogissani taistelusta syömishäiriön ja terveen elämän välillä.
Haluan olla terve. Haluan häivyttää sen anoreksiapeikon hus h*lvettiin, mutta se on koko ajan tuolla takaraivolla vaanimassa. "Pari kiloa pois niin ne farkut sopisi paljon paremmin." "Näyttäsit paljon paremmalta, jos pudottaisit vähän painoa."
Miten mä pystyn sitä vastustaan? Itsepäisyydellä? Yrittämällä pysyä lujana ja sanoa itselleen, että hei, mähän oon saanut jo vaikka kuinka paljon pysyviä vaurioita kroppaani - tarttenko niitä enää lisää?
En.
Osteoporoosin ja nikamamurtumien takia mun luut on kuin ohutta reikästä emmental-juustoa. Mä murran luuni äärimmäisen herkästi. Kaksi kuukautta kipsin kanssa oleminen ei ole mukavaa.
Kumpa olisi kaloritonta ruokaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti