Habahylleba

Viimein sitten muhunkin iski tämä Suomessa riehuva Flunssa isolla F:llä. Eilen kuumemittari näytti 40,5 asteen lukemaa, tänään on lämpötaso pysytellyt onneksi jo matalalla - 37,5 - 38 astetta. Taitaa vaan jäädä kaikki ainakin ensi viikon treenit väliin. Shit! Ihan kuin ei olisi muutenkin tarpeeksi epäonnistunut olo.

Mä olen NIIN raivoissani. RAIVOISSANI!
Miksi? Mistä?
Laihtumisesta.
Mä teen kaikkeni - uskoakseni - treenatakseni kropan niin timmiksi ja pieneksi, hoikaksi, hennoksi kuin vaan balettitanssijalta vaaditaan. Pitää olla vahva, mutta laiha ja ikävä kyllä mun riesana on lyhyys ja paksuus.
Sitten on näitä luonnonoikkuja, jotka eivät liho - tai sitten tämä toinen ääripää: raskaaksi tulleet ja synnyttäneet syömishäiriöiset jotka ovat niin äimistyneitä siitä, että ovat tulleet raskaaksi ja sitten laihtuvat parikymmentä kiloa suunnilleen heti kun ovat synnytyslaitokselta lähteneet.
What the fuck?!

Mulla on tekniikkatunnit kahdesti viikossa, 1,5h kerrallaan ja niihin lisätään näytösharjoitukset ja vielä mun omat tanssitreenit, lihaskunnot, hyötyliikunta, venyttely. En ole koskaan eläessäni liikkunut näin paljon, tai no ehkä vuosina 2006 ja 2007. Ennen opiskeluja vähintään tunnin treeni, koulun jälkeen neljä tuntia salilla ja vielä illalla puolitoista tuntia omaa treeniä.
Mä VIHAAN mennä tanssitunnille koska salin peilit tuntuu koko ajan tulevan lähemmäs ja lähemmäs, suurentavan mut, leventävän mun kroppaa. Ihan kuin ei riitä se että en hallitse kaikkea niin hyvin kuin muut, niin kaikki muut on vielä TRIPLASTI laihempia kuin mä! Monella näkyy ihan täysin rintalastan luut, yksi on niin laiha että kun se ottaa ensimmäisen tai kuudennen asennon, ainoastaan sen polvilumpioiden sisäpuolet koskettaa toisiaan jaloista, ei mikään muu edes kantapäät.

Mä tiedän, TIEDÄN, kuinka nämä tekstit kuulostavat todella pro ana -tyylisiltä. Se ei ole tarkoitukseni, sen pro -vaiheen olen jo elänyt kauan kauan KAUAN sitten!
Kuherrusaika syömishäiriön kanssa on pelkkää bullshittiä. Raja "vakavan" sh:n ja kuherrusajan sh:n välillä on olematon: kaikki sh:n muodot ovat sitä vakavaa, kaikki ajatusmuodot.

Mä olen luopunut ajatuksesta parantua enää ikinä.
Enkä mä paranekaan. Toivun ehkä - mutta sillä on hintansa. Mä olen jo näin nuoreen ikään mennessä "saanut" vakavan osteoporoosin sekä sydänvaivan lyhenteeltään SVT, supraventrikulaarinen takykardia.
Mun luut murtuu äärimmäisen herkästi, lukema verrattuna ikäryhmään on lähes -3, jopa äidilläni, joka on yli 60-vuotias, on luukadon mitta pienempi, noin -2 ikäryhmässään. Tämä ihan pelkkänä huomautuksena.
Puhumattakaan siitä ihanan kuuluisasta pakkoruokinnasta nenä-mahaletkussa.

Kaiketi mä olen hullu, mutta jollain sairaalla tavalla mä kaipaan sitä aikaa. Se oli sikäli helppoa, että mun ei tarttenut tehdä itse mitään päätöksiä - kaikki oli lääkintähenkilökunnan käsissä. Mun paino, päätökset lähettää teholle, "pakkoanestesiasta", pakkohoidosta ja viimein kun todettu niin toivottomaksi tapaukseksi, että potkaistiin totaalisesti pihalle sairaalasta viimeisinä sanoina lääkäriltä, "tänne ei ole tulemista enää muuten kuin omasta tahdosta".

Omasta tahdosta?
Kuka laihduttaja tahtoo nyt omatahtoisesti lihottaa itsensä uudestaan? En minä ainakaan - mutta niin tapahtui.
Miten?
Luulin, että baletti - niin rankkaa kuin se fyysisesti on - pitäisi mun kropan pikkuisena, edelleen luisena ja timminä, mutta mun kroppa petti mut. Se lihoi. Mä petin itseni, syötin itseäni ja koska sain enemmän energiaa, parissa kuukaudessa lihoin.
Vihasin itseäni.
Vihaan edelleen.

Tietenkin - pakosta - kehuskelen kaikille mun vahvoista jalkalihaksista, pohkeista etenkin. Baletti on muokannut järjettömän vahvat jalkalihakset mulle  - paitsi reidet on löllöt.

Ookoo.
Mä voin olla vahva ja lihaksikas - tavallaan lihaksikas, lihakset kaikkien näiden läskien alla.
Mutta tuo ei vähennä mun halua laihtua.

Mulla aloitettiin abouttirallaa kolmisen viikkoa sitten uusi masennuslääke, ennen tunnettu nimellä Cipralex, nykyisin ihan essitalopramina.
Ensimmäisen kerran kun tutustuin tuohon lääkkeeseen olin itsemurhan partaalla, mutta tuo lääke "paransi" mun masennuksen.
Nyt, se on vienyt mun ruokahalun.
Mä oon miettinyt jo pitempään että MITEN mun jääkaapin sisältö pysyy ennallaan, ainoastaan mandariineja ostan? Miksi en osta lisää light-appelsiinimehua? Sitten tajusin: uusi lääke on vienyt kaiken ruokahalun. Mua yököttää kaikki ruoka, se ainoa näkkileipä joka on lautasella, ne kaksi mandariinia ja kevytjogurtti kolmella teelusikallisella mysliä - jotenkuten menee alas. Nykyisin ihmettelen miten pystyin jossain vaiheessa syömään enemmän. Mutta siltikin paino pysyy samassa.
MITEN TÄMÄ ON ENÄÄ FYYSISESTI MAHDOLLISTA?