On hirveää kirjoittaa täällä, julkistaa kuinka mä epäonnistun maailman yksinkertaisimmassa asiassa - laihtumisessa.
Mä lihon aina pari kiloa mutta sitten laihdun ne pari kiloa ja pysyn aina siinä samassa lukemassa. Mä vihaan tätä! Vihaan elämääni, ja ennenkaikkea ITSEÄNI!
En voi SIETÄÄ omaa peilikuvaani - pyöreitä kasvoja, rintoja, pyöreitä käsivarsia, rehevää vyötäröä ja leveitä lanteita reisistä puhumattakaan. Herran jumala, mun on PAKKO saada itseni kuriin!
Mä olen totaalisen valmis kaikkeen, jopa kaikkeen epätoivoiseen.
Ei ruokaa.
Heivaan kämpästä kaikki ruokaa vähäänkään muistuttavat aineet veks.
Pelkästään nälkää. Nälkää nälkää ja nälkää. Liikuntaa ja liikuntaa.
Tällä kertaa TODELLAKIN käyn lunastamassa sen kortin asuntoyhtiön liikuntasalille ja jos en ole tanssimassa, olen salilla.
MINUSTA TULEE LAIHA!
Mä en välitä enää kuinka laihaksi laihdun - kunhan laihdun.
Laihtuminen on mun pakkomielle.
Laihuus on kaunista, sanoi mulle sitten kuka ikinä mitä hyvänsä. Uskalsi mua sitten kukaan katsoa tai ei silloin kun olen laiha.
Kunhan vain olen laiha.
Elämässä on kaikki solmussa eikä mikään auta niihin solmuihin, ne ovat liian umpisolmussa.
Kaikki on.
Tästä lähin mä keskityn enää pelkästään itseni hävittämiseen laihduttamalla.
Musta tulee taas pieni.
Pikkuruinen, kapea, kalpea.
Hauras.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti